Tämä blogi tulee olemaan tämmöinen lyhyehkö tarina minusta. Minun nimeni on Jari Kuosmanen ja aloittelen tämän blogin kirjoittelun ystäväni Kati Mäkelän kehotuksesta. Hänen mukaan tämä olisi erittäin hyvä tapa purkaa mietteitä, Aloitetaan ihan alusta, minä olen 35 vuotias mies vantaalta ja minulla on Downin syndrooma, Vanhempani ovat erittäin huolehtivaisia sillä minua on syrjitty ja kiusattu pitkin elämääni. Olen eräänlainen urheiluhullu, aina ollut ja aina tulen olemaan. Ystäväpiirini on aika pieni mutta vahva ja eikö se sanonta kuulukin, että "laatu korvaa määrän"
Lapsuudestani voisin kertoa sen verran, ettei se ollut mitää ruusuilla tanssimista. Naperosta asti minua oli kiusattu, härnätty, nimitelty ja syrjitty eikä minulla ollut myöskään paljoa ystäviä. Jonka myötä vanhemmistani tuli erittäin suojelevaisia ja ylihuolehtivaisia. Kati ja Antti kuitenkin erottuivat joukosta. He olivat ainoat lapsuuden ystäväni jotka auttoivat minut kouluvuosieni läpi ja he olivat ehkä ainoat henkilöt joihin vanhempani luottivat.
Teini vuosina kiusaaminen vain paheni, ja suhteeni muihin ihmisiin heikkeni, vetäydyin enemmän ja enemmän omiin oloihin ja minusta tuli aika yksinäinen ja jollain tasolla myös masentunut eikä mikään tuntunut auttavan. Minua ei kiinnostanut tehdä mitään, kun kaikki aina arvostelivat ja polkivat suohon vaikka kuinka yritin kunnes Antti esitteli minulle pyöräilyn. Lajin jossa kaiken saisi tehdä omaan tahtiin ja omassa rauhassa. Aluksi olin hirveän skeptinen asiasta enkä millään halunnut lähteä mukaan, mutta jollain ihmeellä Antti sai minut suostuteltua.
Pyöräilyn aloittaminen oli melko hankalaa sillä maantiepyörän renkaat olivat niin kauhean ohuet, eihän sillä vehkeellä meinannut pysyä pystyssä niinpä aloittelin pyöräilyn Antin kanssa tandemilla, jotta saisin tuntua pyöräilyyn. Antti oli siihen aikaan itse pyöräillyt jo muutaman vuoden ja tuppasi aina laiskottelemaan jotta minä joutuisin polkemaan enemmän.
Olin pyöräillyt Antin kanssa jo noin kaksi kuukautta jolloin hän kehotti minua pyöräilemään yksin, ajatus tuntui aivan hullulta koska vastahan me olimme päässyt vauhtiin, mutta Antinkin piti treenata. Siispä päädyin hankkimaan itselleni kunnon maantiepyörän Antin avustuksella tietenkin. Pyörää hankkiessa myyjä kertoi pyörän kunnossa pidosta: "Muista pestä pyörä kuraisen lenkin jälkeen. Muista tarkistaa pyörän kunto. Voitele ketjut heti pesun ja kuivauksen jälkeen. Laita ketjuöljyä ketjun “sisäpinnalle” ja pyöräytä ketjuja täysikierros ympäri. Anna öljyn imeytyä puoli tuntia ja pyyhi ylimääräinen öljy pois. Muista laittaa öljyä myös jarruvaijereihin. Ohjeistustahan tuli, mutta pysyy pyörä kunnossa.
Vuodet vieri vierimistään kun minä poljin menemään, sama pyörä minkä ostin silloin Antin kanssa oli vieläkin alla. Ennenkuin huomasinkaan oli mittarissa 35v. Antti oli kauan sitte lopettanut pyöräilyn, mutta oli silti tukenani. Olen itsekin miettiny pyöräilyn lopettamista sillä minun pitäisi koittaa pitää huolta vanhemmistani, pyöräily on ollut ainoa keino paeta tosimaailman asioita ja kaikkea negatiivisuutta, mutta nyt se pilvilinna on sortumassa. Olen alkanut käymään vanhempieni kanssa tämmöisissä toimintatuokioissa, tuossa viimeviikollakin kävin heidän kanssa tuolijumpassa. Nyky elämä menee eteenpäin päivä kerrallaan olen saanut itselle töitäkin pyöräliikkeestä. Tykkään todella käydä siellä töissä, mutta en voi käydä töissä ja huolehtia vanhemmistani. Minulla menee asiat monesti ristiin vanhempieni kanssa kun he ovat aina olleet niin hirveän huolehtivaisia minusta.
Antin kanssa otettiin yhteyttä Suomen downin syndrooma järjestöön. He ovat antaneet vertaistukea ja neuvoja kuinka itsenäistyä ja huolehtia vanhemmistani samalla. He ovat auttaneet järjestämään vanhemmilleni kyytejä esim: kauppareissulle, sillä he asuvat kaupungin reunamilla. Ja heille on alkanut käymään seurakunnan ihmisiä vierailuilla ja pitämässä seuraa kun olen itse töissä.
